Tyttö joka luki ja luki

Sen jälkeen kun sain koulun vihdoinkin pois päiväjärjestyksestä, aikaa on vihdoinkin alkanut löytyä myös muidenkin kuin koulukirjojen lukemiseen. Tuloksena on se, että en osaa taas lopettaa. No, ei kai se nyt niin vaarallista ole :) Viimeksi kun olin matkalla Norjaan, tajusin vasta matkalla Helsinkiin, ettei mulla ole mitään tekemistä lentomatkalle! Ei kirjaa, sudokua tai sukkapuikkoja (jälkimmäisestä addiktiosta lisää ehkä tuonnempana). Ja Oslon kenttä, jossa pitää vaihtaa matkalla Stavangeriin, ei todellakaan ole mikään Puuhamaa. Siinä sitä sitten istutaan peukaloita pyöritellen pari tuntia jäähtyneen 5 euron kahvin kanssa. Tältä skenaariolta minut onneksi pelasti se, että ennen lähtöä ehdin piipahtaa tuttavallani, joka on todellinen lukutoukka. Pyysin häntä suosittelemaan jotakin matkalukemista ja hän antoi mukaani ruotsalaisen Stieg Larssonin ensimmäisen osan Millenium-trilogiasta - Miehet jotka vihaavat naisia. Ahmaisin melkein 600-sivuisen kirjan hetkessä. Palatessani parin viikon päästä Suomeen, olin jo varannut seuraavat osat, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti, välittömälle lukulistalleni. Eivätkä ne todellakaan osoittautuneet pettymyksiksi.

Larssonin kerronta on niin mukaansatempaavaa, että monet yöt vietin valvoen pitkälle aamuyöhön, kun en vaan osannut lopettaa. Koko sarja oli täynnä uskomattomia ja yllättäviä käänteitä, erityisesti rakastin viimeistä osaa. Välillä luin jännityksestä henkeä pidätellen, toisaalta taas raivon tai ihmetyksen vallassa. Kaikki se seksuaalinen väkivalta, poliittinen kieroilu, ihmiskauppa - onko tällaisia ihmisiä oikeasti olemassa? Vaikka kirjat eivät mihinkään tositapahtumaan perustu, valitettavasti kaikki ei taida olla pelkkää fiktiota tässä hyvinkin raa'assa maailmassa. Hyvin tunteita herättävää luettavaa. Sinälläänhän tarinan juoni on melko synkkä ja siitä kumpuaa selkeä inho juonittelua ja väkivaltaa naisia kohtaan. Kolmen kirjan aikana sitä ehtii myös melko hyvin tutustua sarjan päähenkilöihin ja tuntuu jotenkin oudolta ja tyhjältä kun tietää, että Lisbeth Salanderin ja Mikael "Kalle" Blomkvistin tarina loppuu tähän. Selvästikin Larssonilla oli enemmänkin sanottavaa, mitä ei vaan koskaan ehtinyt kirjoittaa ennen sydänkohtaustaan vuonna 2004 niihin kymmeneen osaan, mitä alunperin oli tarkoitus julkaista. Kunpa hän tietäisi, mitä on saanut aikaiseksi. Niin minussa kuin monessa muussakin. Seuraavaksi täytyy katsoa leffat ja käydä Millenium-kierroksella kun ehdin Tukholmaan, tai toteuttaa se omatoimisesti ainakin.